Tervetuloa!

Klikkasit juuri itsesi kirjoittaja, kirjastonhoitaja Mervi Heikkilän blogiin, jossa kerrotaan elämästä eri rotuisten lampaiden ja maatiaiskanojen kanssa sekä vaihtelevasti muistakin tärkeitä asioista, kuten huovutuksesta ja lankojen kasvivärjäyksestä.



sunnuntai 27. maaliskuuta 2011

Ohi on

Kirja-Matin päivää vietettiin eilen ja samalla äänikirjamme julkkareita. Sari Mäkinen-Laitila haastatteli meitä ja mukavasti haastattelikin. Yleisöä ei ollut mahdottomasti, mutta joitakin kuulijoita kumminkin.
Itse haastattelin ensin Arto Juurakkoa ja Benjam Pöntistä Eläämellistä rakkautta -kirjan johdosta. Sen lisäksi minulla oli mukamas myyntipöytä ja yritin huolehtia siitä, että kaikki esiintyjät saapuvat paikalle. Ja olinhan minä apuna kirjoituskilpailun palkintojenjaossakin. Niin ja ylipäänsä vain huolestuin kaikesta mahdollisesta ja mahdottomasta. Aina välillä jaksan ihmetellä itseäni: milloin minusta tulee rauhallinen ja seesteinen ihminen, joka tekee vain yhtä tai korkeintaan kahta asiaa kerralla? Ei kai koskaan.
Kirjallisuustapahtuman hulinassa kävi välillä mielessäni myös olohuoneessa suriseva hautomakone. Kun neljän maissa pääsin kotiin, siellä odotti neljä pirteää tipua. Nyt tipuja on jo 12 ja tätä kirjoittaessa yksi muna näyttäisi kuoriutuvan.
Voi tätä tapahtumisen paljoutta.
Kaiken hulinan vastapainoksi olen tänään siivoillut pihaa ja keittiötä, leiponut mustikkapiirakkaa ja yrittänyt miettiä keskeneräisiä tekstejäni. Arvostelunippukin pitäisi lähettää Ilkkaan, se on lojunut koneella jo monta viikkoa. Mutta ensin pitäisi napata kirjapinosta valokuva. Tai ehkä kannan ensin kaksi tuoreinta tipua tipulan lämpölampun alle...

torstai 24. maaliskuuta 2011

Kuvia tuoreista ja vanhoista siivekkäistä

Kanakko innostui tänään ottamaan kameran mukaan kanalaan. Kukkolan asukkaista laitoin myynti-ilmoituksen, mutta nämä kuvat eivät kyllä valitettavasti tee oikeutta komeille maatiaiskukkopojille. Ensimmäisessä kuvassa poseeraa hauska valkopäinen, ruskea kukko, jolla on edelleen myös hiukan pilkkuja kaulurissa.
Tässä kuvassa vasemmalla on kukko, josta aikuisena tulee todennäköisesti täysin musta. Herrasta toivottavasti kasvaa kanalamme uusia valtias.

Tässä kuvassa toinen lempparini. Mustaa pohjaväriä vasten kaulan sulat loistavat hienosti.
Kaikkien näiden kukkojen värit tulevat vielä hiukan muuttumaan kun höyhenpuku kehittyy ja kasvavat täyteen mittaansa. Pelkkiä murrosikäisiä poikasiahan he vasta ovat.

Kukkopoikien yhteiselo kanien, Henkan ja Ruskon, kanssa sujuu hyvin.
Kämmenen suojasta kurkistaa aivan tuore siipiveikko. Nellin hautomista munista kuoriutui kaksi kääpiö-kochin tipua ja kaksi alhon kantaa olevaa maatiaista.
Ylimpänä olevalla kochin-tipulla näkyy sievät karvajalat. Alhojen varpaat ovat onneksi vailla höyheniä niin kuin kuuluukin.

Tässä aikuisten ilmajokisten maatiaisten laumaa. Isokukko on valittu hyvällä kriteerillä, hänellä oli niin kauniit korvat!

sunnuntai 20. maaliskuuta 2011

Hermoilua

Maaliskuun aurinko porottaa täydeltä terältä, pikkuvarpuset sirkuttavat iloisina syreenipensaissa ja kissallamme Kalma-Almallakin näyttää olevan kevättä tassuissaan - mutta tipuja ei vain näy!
Pahat aavistukset täyttivät aamulla mieleni hiljaisessa kanalassa ja menin taas käpälöimään kanan mahan alustaa. Pelkkiä munia siellä oli edelleen. Otin yhden käteen ja kuuntelin. Ei kuulunut mitään. Selvä juttu, ajattelin, ei tule Nellille tipuja tästä haudonnasta. Kolme viikkoa hän on urheasti maannut pesässä, mutta hukkaan meni kaikki vaiva.
Onneksi tartuin toiseenkin munaan varovasti ja kuuntelin. Siellä piipitti! Viileä sää näyttää pitkittäneen haudonta-aikaa, mutta kyllä Nelli vielä palkitaan. Viimeistään huomenna on varmasti tipuja maailmassa.

Aamuisin meillä muuten nykyään kaikuu pihassa kummallinen tröt tröö -ääni. Ei, meille ei ole muuttanut riikinkukkoja, eikä mikään harvinainen lintulaji ole ilmaantunut lintulaudalle. Kukonpojat ne vain eivät ole vielä ihan kukkokiekuu-mestareita. Paha äänenmurros ja innokas harjoittelu on yhdistelmä, joka tuottaa ilmoille mitä kummallisimpia töräyksiä. Onneksi isokukko sentään jo osaa laulunsa ainoan säkeen kunnolla.

perjantai 18. maaliskuuta 2011

Jännitys tiivistyy

Hiukan nyt jännittää monikin asia.

Nelli-kanan haudonta on loppusuoralla, mutta mitään ei näy eikä kuulu. Kävin äsken lättynä makaavan kanan luona ja varovasti tunnustelinkin munia sen mahan alla. Nelli ei tästä pitänyt vaan puhui minulle rumia ja pörhisteli höyheniään. Nelli on kuitenkin niin kultainen tyyppi, ettei koskaan nokkaise tunkeilevaa kättä. No, kanalassa on vielä ollut viileää ja se usein pitkittää haudonta-aikaa. Toisaalta laskettu aikakin on vasta huomenna, ehkä pitää malttaa vielä hetki. Tyynesti moninkertainen äitikin makoilee pesässä eikä yhtään hermoile.
Ennen kuoriutumista tiput jo juttelevat äidilleen munan kuoren läpi. Ehkäpä he siellä nytkin vaihtelevat kuulumisia illan pimetessä. Tai ehkä kanalan hämärässä peräti kerrotaan iltasatua.

Kirja-Matin päivän valmistelut ovat loppusuoralla. H-hetkeen on enää viikko aikaa ja tänään pidettiin viimeinen palaveri. Uskomattoman paljon on hoidettavia pikkuasioita kirjallisuustapahtumassa. Kun nyt kaikki esiintyjät pysyvät terveinä, eikä tule viime hetken peruuntumisia, niin eiköhän kaikki suju. Onneksi meillä on takana jo yksi Kirja-Matti ja sen palautteista on otettu oppia.

Äänikirjastamme ei ole vielä julkaistu yhtään arvostelua. Sen tiedän, että ainakin muutama on tulossa. Nekin kieltämättä hiukan jännittävät, niin kuin arvostelut aina.

keskiviikko 16. maaliskuuta 2011

Karkulainen

Sain tänään hätääntyneeltä tyttäreltä puhelun töihin. Hänelle oli kaveri soittanut ja arvellut nähneensä meidän koiramme pihassaan. Tyttäreni itse ei ollut kotona, vaan toisen kaverin luona. Tuntomerkit sopivat kyllä koiraamme Millaan, mutta kukaan ei varmasti tiennyt, oliko Milla edes karkuteillä. Aavistelin kuitenkin pahaa.

Pian varmistui, että venäjänajokoiraneito todella oli karannut päivätarhastaan. Kun olin ajanut Toyotan huippunopeutta lähentelevää vauhtia töistä kotiin, löytyi vain tyhjä tarha ja auki repsottava ovi. Kaameat ajatukset valtasivat pääni. Niin moni ajokoira jää auton alle kun ei viettiensä viemänä huomaa varoa liikennettä.

Onneksi Milla löytyi vain puolen tunnin etsinnän jälkeen. Ajelin autolla, huutelin ja kyselin ohikulkijoilta. Sainkin hyviä vihjeitä, sillä Milla oli ehtinyt tutustua aika moneen retkensä aikana - niin komeisiin poikakoiriin kuin isäntiinkin. Lopulta muutaman kilometrin päästä kotoa punaisen talon pihasta löytyi väsynyt mutta tyytyväisen oloinen koira. Sen häntä viuhui ja heilutti koko koiran takapäätä, kun se tunnisti emäntänsä.

Mitä kaikkea Milla oli päivän aikana ehtinyt touhuta ja kokea? Nyt, kun menetyksen pelko on helpottunut ja koira kuorsaa kotisohvalla, alkaa kirjoittajan mielikuvitus heräillä. Ehkä tästäkin päivästä joskus jalostuu tarinanpätkä tai runo - tai sitten ei. Varmaa on, että rankan etsinnän jälkeen olen ansainnut paksun palan pullapitkoa ja mansikkahilloa päälle.

lauantai 12. maaliskuuta 2011

Kukkola

Tänään vuodenvaihteessa syntyneet kukkopojat pääsivät uuteen kanalaan. Tai siis kukkolaan. Minun silmiini pojat ovat poikkeuksellisen komeita ilmajokisia maatiaisia. Kaikkien höyhenpeite kiiltelee jo tyylikkäästi ja erilaisten ruskeankirjavien lisäksi porukassa on yksi musta, jossa on vain hiukan valkoista. Tästä porukasta löytyy epäilemättä kanalamme uusi isäkukko, sillä pojat eivät ole rouville sukua lainkaan. Siirron myötä Nelli-kana sai haudontarauhan.
Tänään on nikkaroitu myös uusia munintapesiä. Kolmen ja kahden pesän rivitalot kelpaavat toivottavasti rouville, jotka ovat joskus hämmästyttävän nirsoja pesäasioissa. Täytyy vain toivoa, ettei aikataulun viivästyminen aiheuttanut pahaa verta. Nämä pesät luvattiin nimittäin jo naistenpäiväksi.

Kanastelun lisäksi kirjoittaminen on sujunut tänään mallikkaasti. Sain käytyä läpi ja korjattua käsikirjoituksen, jossa on kolme kertomusta. Tarinoita yhdistävät tapahtumapaikka ja samantyyliset hahmot. Lähetin käsiksen heti jo kustantajallekin. En paljasta enempää, toivottavasti kuulette seikkailuista Hepulinmäellä lisää vielä joskus.
Koska tänään asiat näyttävät luistavan, tartuin äsken innolla myös keskeneräiseen novelliin. Auringon porottaessa hangille yritän eläytyä juhannustunnelmaan. Tiesittekö muuten, että auringon on sanottu olevan pesässä sekä talvipäivän seisauksen tienoilla että juhannuksena? Ja että Pohjanmaalla on joulukuusen lisäksi ollut juhannuskuusi?

keskiviikko 9. maaliskuuta 2011

Ne tulivat!

Voi veljet! Tänään se tuli. Se oli ruskea, vaatimaton paketti, joka piilotti sisäänsä kasan ihania, vihreitä Satupiiri-äänikirjoja. Kustantaja oli keksinyt hauskan idean kuvien ja levyjen suhteen. En paljasta sitä, näette jos saatte jostain levyn käsiinne. Kannen vihreä ei kyllä ole keväänvihreää. Päätin, että se on satumetsänvihreää. Kenties juuri sen metsän, jonne Lumia rakensi jatulintarhansa. Tai lettusmetsän! Tai ehkäpä se on juuri sitä vihreää, jota mummo on käyttänyt kirjotussa nenäliinassa ja joka päätyy sadepilven taskuun...
Vaikka tunne on yhtä hieno kun kirjojen tekijänkappaleiden kanssa, yksi asia on toisin. Nämä eivät tuoksu samalta kuin painotuore kirja. Mutta näitä mahtuu pieneen laatikkoon paljon enemmän.

tiistai 8. maaliskuuta 2011

Kanalassa tapahtuu

Kevät on villinnyt kanalan asukit. Melkein joka päivä kanakko saa kohdata yllätyksiä. Tänään hautova Nelli-kana oli pukannut pois yhden munan altaan ja se oli päässyt kylmenemään. Tai ehkäpä samassa tarhassa asuvat pikkukukot olivat tulleet munille mustasukkaisiksi ja varastaneet yhden, onhan Nelli niidenkin äiti. Tiedä häntä.
Toisessa tarhassa muhkea punaruskea kanarouva oli yht´äkkiä tällännyt itsensä parhaaseen munintapesään eikä luovuta saalistaan vaan pitää munat mahansa alla. Nolointa tämän hautojan tapauksessa on se, etten muista kanan nimeä. Olisikohan ollut Nuunu? Ninotska se ei ainakaan ollut, sillä hän on kaunis musta kana, jolla ruskea pitsikaulus. Niinakaan ei ole kyseessä... Äh, luovutan.
Tipulassa kolme tyrnäväläisen maatiaisen tipua ja kolme töyhtöpäistä risteytystipua kasvavat ihan silmissä. Olen yrittänyt harjoittaa tipukuiskausta, mutta aika arkoja ovat vielä.

Nyt täytyy aloitella lopetusnovellia kokoelmaan, jota erään kollegani kanssa olemme kirjoittaneet. Ja ei, siinä ei ole kanoja. Mutta kylläkin juhannus, sauna ja ehkä hyppysellinen romantiikkaa sekä soppakauhallinen jännitystä.

maanantai 7. maaliskuuta 2011

Me taisimme tehdä sen

Tänään sitä ei vielä ollut postilaatikossa. Odotan sellaista pientä postin lappusta, joka kertoisi, että voin noutaa paikallisesta Siwasta paketin. Tuo paketti sisältäisi äänikirjani tekijänkappaleet. Ehkä se tulee huomenna.
Sain viime vuonna ajatuksen äänikirjan tekemisestä. Halusin oppia alusta loppuun saakka, kuinka äänikirja oikein valmistuu. Pyysin mukaan kolme tuttua kirjailijaa: Jussi Matilaisen, Seija Gauffinin ja Tarja Leinosen. Ihme kyllä, jokainen innostui ajatuksestani tehdä yhteinen äänikirja lapsille.
Lähettelimme sähköposteja ja viestittelimme naamakirjassa. Kommentoimme toistemme tekstejä ja kannustimme kirjoittamaan. Minä väsäsin apuraha-anomuksen, mutta en postittanut sitä. Kyselin studiovuokrista, mutta en varannut studiota. Sitten joku meistä onneksi muisti, ettei markkinointi ole kirjoittajien vahvimpia puolia. Päätimme huvin vuoksi kysyä parilta pieneltä äänikirjakustantajalta, josko he olisivat kertomuskokoelmastamme kiinnostuneita. Ja olivathan he.
Joulukuussa vietin yhden päivän lomastani tyttäreni kanssa Vehmaalla. Studio oli tarkoituksella pelkistetty. Paljon mikrofoneja, tuoli, pöytä, minä ja teksti. Yritin kovasti olla sortumatta helmasyntiini, hätäilyyn. Hidastin, pidin taukoja, muunsin ääntäni, yritin eläytyä. Kun paniikki uhkasi, henkäisin syvään ja ajattelin lukevani tyttärelle iltasatua. Lopulta kaikki seitsemän satua olivat purkissa ja vuorossa oli otsikoiden lukeminen. Kunniatehtävän sai tyttäreni.
Nyt se tuntuu kaukaiselta. Nyt odotellaan postia. Kohta on aika hiukan juhlia. Kohta on aika kuulla kuulijoiden palautetta. Monikohan kysyy, saako tätä kirjana? Monikohan moittii lukijaa liiasta paatoksesta? Monikohan nukahtaa äänikirjan ääreen? Jännittää!

Kohta on muuten pääsiäinen ja hautomakoneessani on oikeita yllätysmunia. Ystäväni on kerännyt ne kanalastaan, jossa on ainakin viittä eri rotua kanoja. Vielä ei voi tietää, minkä näköisiä piiperöitä koneesta putkahtaa. Lisää jännitystä.

sunnuntai 6. maaliskuuta 2011

Uusi aamu, uusi maailma

Egyptiläisillä taisi olla sanonta: "Uusi aamu, uusi maailma". Tänään näyttää juuri siltä. Maaliskuun aurinko kimaltaa hangilla ja keittiön ikkunasta voi ihailla myös torkkuvaa peltopyyparvea. Olohuoneessa hurisee hiljaa hautomakone ja olen äsken kirjoittanut muutaman liuskan tarinaa, jossa Varpu Luutanen saa hankalan lemmikin ja tutustuu reippaaseen Ulpu Vahveroon.
Eikös nyt olekin juuri oikea hetki aloittaa uusi blogi!
Tässä blogissa käsitellään minulle tärkeitä asioita kuten lasten- ja nuortenkirjallisuutta, kirjoittamista ja kanoja sekä muita karvakuonoja ja höyhenpalleroita, jotka jakavat kanssamme tuulisen laakson lakeuden laidalla. Mitäkö niillä on tekemistä keskenään ja kuinka ne ylipäänsä mahtuvat samaan blogiin? Siitä minulla ei vielä ole mitään käsitystä. Katsotaan, minne retki johtaa!