Itse tehty

Tuulilaaksossa on viime päivinä haisteltu seipäällä kuivuvan heinän makeaa tuoksua. Seipäitä on kokonaista kolme kappaletta, mutta helteellä niidenkin kanssa sai ähistä tovin jos toisenkin. Kovin kallellaan ovat seipäät ja heinäkin aika karkeaa, juolavehnää, pujoa ja koiranputkea. Mutta pääasia näyttää olevan, että ne on ihan itse tehty.

Mikä siinä onkaan, että itse tehty tuntuu paremmalta kuin ostettu? Että on hikoillut, nähnyt vaivaa ja tehnyt vaikkei oikein osaakaan. Itseäni viehättää vanha käsityöperinne ja maatilan työt, jotka tehtiin ilman koneita. Ennen ihmiset olivat taitavia, ennustivat säitä, tunsivat kuunkierron salat. He tiesivät, millaisesta puusta mitäkin kannatti tehdä ja mihin aikaan. Nyt ollaan niin kaukana luonnosta, ettei osata lukea merkkejä, ei tiedetä eikä taideta. No, nyt taidan vähän romantisoida.

Tässä kuitenkin kuva vinosta seipäästä, joka seistä tönöttää puutarhan laidalla.

Tänä keväänä on tehty itse myös saippuaa. Tai ei ihan kokonaan itse, vaan valmiista aineksista lämmiteltiin, värjättiin ja hajustettiin lapsiturvallisessa työpajassa pieniä saippuoita. Kiitokset Annelille, joka ammattitaidolla veti työpajamme.

Saippuat kuin karkit, eikös vaan?

Kirjoittaminen ei tänä kesänä sen sijaan ole vielä oikein sujunut. Lukenut olen paljon ja artikkeleita on kirjoitettavana, mutta pitkä proosakäsikirjoitus on ollut kesken talvesta saakka. Runojen ja lorujen luonnoksia onneksi syntyy. Niitä kesän lapsia voi sitten syyspimeillä hioa kuntoon.

Keskellä kesää

Milla-koira odottelee, että emäntä saa hassut kuvauspuuhansa lopetettua ja hakee sisälle. Venäjänajokoira Milla viettää päivät ulkotarhassa tarkkaillen pihan elämää. Illat ja yöt se asustaa sisällä. Millan luonteen voi tyhjentävästi kuvata kahdella termillä: ahneus ja hellyydenkipeys.

Käsittämätöntä, että olen saanut jonkin sisäkukan kukkimaan. Taimi on lähtöisin Kanamummon taianomaisista näpeistä, siinä varmaan syy.

Maija keräsi juhannuskimpun. Hän on myös maalannut kukkavaasit.

Tämän kukan nimen unohdan ihan aina. Mutta pidän näiden pienten kukkien taivaansinestä.

Keltainen kurjenmiekka rehottaa. Tämä on helppo ja konstailematon kasvi, ei tarvitse paljon hoitoa ja kukotkin jättävät kasvin rauhaan. Juuri tällaisista pidän.

Pihamaata juhannusaattoiltana. Kukot ja kalkkunat eivät malta mennä nukkumaan ja kanakkokin haahuilee pitkin pihaa kameran kanssa.

Oliko Astrid Lindgren poika?

Tukholman Junibackenilla sadusta tulee totta. Astrid Lindgrenin tarinoiden ympärille rakentunut lasten satumaailma tarjoaa katsottavaa, koettavaa, mielikuvitusta kutittelevia leikkimahdollisuuksia ja paljon muuta ihanaa kaikille satujen ystäville. Lindgrenin lisäksi muutkin ruotsalaiset lastenkirjailijat pääsevät Junibackenissa esille ja myös yksi suomalainen - tietenkin Tove Jansson.
Olin tällä viikolla toista kertaa lahdentakaisessa satumaassa ja vaikutuin yhtä paljon kuin ensimmäisellä kerrallakin. Valitettavasti vain tuhannet muutkin ovat ihastuneet Djurgårdenin helmeen ja paikka oli aivan tupaten täynnä kiljuvia lapsia ja aikuisia, jotka yrittivät pysyä heidän perässään. Seinät suorastaan pullistelivat ja Lindgrenin satumaailmojen halki kuljettavaan satujunaan sai jonottaa ikuisuuden.
Itseäni vähän harmitti, että upea kuvitusnäyttely oli sijoitettu portaikkoon, jossa sitä ei voinut jäädä ihmisvirtojen takia pitkäksi aikaa tutkimaan. Mutta kaiken kaikkiaan korkeatasoinen matkailukohde on toteutettu huolella ja lastenkirjailijoita sekä -kuvittajia kunnioittaen. Jopa tämänvuotinen Astrid Lindgren muistopalkinnon voittaja Shaun Tan oli mukavasti esillä.
Junibackenista nauttivat myös seurueemme nuorimmat satujen ystävät, yhdeksänvuotiaat Maija ja Linnea sekä kolmevuotias Alva. Kun pahimmasta tungoksesta oli selvitty avarammille vesille ja syötiin salaattia aurinkoisella terassilla meren äärellä, kuului kysymys: Oliko Astrid Lindgren muuten tyttö vai poika? Kun ei näistä ruotsalaisista nimistä voi tietää.

Loman alku

Tänään ei satanut. Syreenien kukat ovat valuneet maahan. Muistot niistä törröttävät yhä oksien päissä hiukan surullisina. Mitä niistä! Minulla alkoi tänään vapaan kanakon elämä.
Vapautta tulee jatkumaan peräti viisi viikkoa. Se on täydellinen aika olla kotona, sillä siinä ajassa ehtii jo oleentua, ehti käännellä kylkeä ja ähistä: saisivat ne työt jo kohta alkaa.
Lomatyölista on toki kirjoitettuna. Siihen kuuluu monenlaista kirjoittamista: yksi artikkeli Onnimanniin, arvosteluja Ilkkaan, novellin viimeistely, lastenromaanikäsiksen kirjoittamista ja ehkäpä vähän odottelua kustantajilta. Mitäkö odotan? No vastauksia toisen kirjoittajan kanssa yhteiseen lasten kertomuskokoelmaan. Menisikö läpi isolta kustantamolta? Innostuisiko joku pieni ja ketterä? Aika näyttää, mutta tuskin tämä loma-aika vielä.
Viimeinen Onnimanni-lehti ilahdutti monellakin tapaa. Artikkelini pienistä kustantajista oli mahtunut lehteen ja siitä oli tullut peräti neljä sivua pitkä. Sen lisäksi, yllätys yllätys, joku kirjallisuuden opiskelija (?) oli kiinnostunut lehmärunoistani ja kirjoittanut niistä artikkelin. Ajatus runoistani akateemisen mielenkiinnon kohteena tuntuu hämmentävältä mutta mukavalta. Ihan kuin olisin oikea kirjailija. Pitäisikö viimein hakea liiton jäsenyyttäkin? Mitä uutta se toisi elämääni?
Ihan konkreettisesti aloitin lomani istuen hetken puutarhatuolissa. Kissa tuli syliin kehräämään ja 11 kalkkunaa tulla vaapotti ihmettelemään minua. Aurinkokin pilkahti pilvien lomasta. Ei hassumpaa.

Hellepäivän muistoja

Sadepäivänä on aikaa myös tyhjätä kameraa. Tässä kuvassa poseeraa nuori tyrnäväläinen maatiaiskukko neitonsa kanssa. Huomaattehan, että hellepäivänä on mukavaa vähän tuulettaa kainaloita.

Kalkkunan katse - ah niin viisas ja sielukas! Tai sitten ei.

Ilmajokinen maatiaiskukko sen sijaan onnistuu mielestäni näyttämään varsin älykkäältä pensaan takaa kurkatessaan. Tämä on tosin vain kanakon hiukan puolueellinen mielipide.

Siellä poikien takana se vilkkuu. Kasvihuoneemme - lakeuden tuulien surullinen muistomerkki.

Erilaisia tukkamuoteja, tyrnäväläisen maatiaisen hillitty ja cream legbar x hybridi -nuorikon villimpi peruukki. Joskus kanakkokin muuten onnistuu puutarhurina - onnistumiseksi lasketaan kaikki ne kasvit joita ei onnistu tappamaan. Tässä todisteeksi siitä vielä rodojen kukintaa.

Sadepäivä

Tuulilaaksossa sataa. Onneksi kanakko sai vihjeen asiasta etukäteen ja kantoi pestyt, melkein kuivat matot sisälle. Terassilla kuivumassa olleet vaatteet tosin ovat terassilla edelleen - mutta ne ovatkin tällä kertaa taloudessa asuvan miespuolisen kaksijalkaisen vastuulla.
Pihassa tepastelevat kukot ovat kutistuneet ja kurjistuneet. Mahtavat pyrstöt lerpattavat apeina, märän höyhenpuvun alla värjöttelee surkeita rääpäleitä. Ovi kuivaan tarhaan on auki ja käynti vapaa, mutta periksi ei anneta; tarhoissa on niin vastustamattoman koreita kanoja, että itseään kunnioittava kukko kyttää tarhan äärellä, satoi tai paistoi.
Syreenien kukinta on tänä vuonna ollut upea ja nopea. Nyt nurmikko lainehtii haalistuneista kukista, jotka sade on tiputtanut alas. Myöskään rodojen makeanväriset kukat eivät kauaa kestä.
Sadepäivänä kanakko hoitaa eläimensä nopeasti. Vedet, perusrehut, salaattipuoli ja lyhyet terveisten vaihdot siivekkäiden kanssa, siinäpä se. Erikoisherkkuja ei tänään tarjottu, sillä leivät ovat loppuneet. Veteen liotettu leipämössö kohtuullisina annoksina on meidän kanojemme herkkua. Kukkopojat nappaavat makupalat yleensä ahnaasti kädestä ja myös kanakon sormet ovat monesti joutua parempiin suihin.
Sadepäivinä kanakolla on hyvin aikaa istua tietokoneella. Paitsi Facebookissa roikkumista, voi harrastaa esimerkiksi käsikirjoituksen tulostamista. Onneksi tämänkertainen tuotoksemme on vain 58 liuskaa pitkä, mutta on siinäkin jonkun verran tekemistä. Ensin pitää löytää Open Officen kirjoitusohjelmasta sivunumerot lisäävä toiminto. Kokeilemalla se löytyy. Sitten täytyykin ottaa kansilehti erikseen, ettei siihen tulostu sivunumeroa. Saatteen fonttikokoa täytyy viilailla, että se mahtuu yhdelle A4:lle ja se pitäisi osata allekirjoittaakin tyylikkäästi - taiteellisesti, muttei liian taiteellisesti.
Kun kokonaisuus on vihdoin tulostettavissa, se on tehtävä osissa. Printterini paperilaatikko on kranttua lajia, enkä uskalla tulostaa kuin korkeintaan kymmenen liuskaa kerralla. Mutta ahkeran raksutuksen kera, liuska liuskalta kone pukkaa kuolematonta tekstiämme sisuksistaan. On aika pakata se kirjekuoreen, raapustaa kustantamon nimi päälle ja odottaa - sekä alkaa kirjoittaa itseään ihan toisiin maailmoihin, joissa tutustuu aivan uusiin ja jännittäviin tyyppeihin.

Elävät puutarhapatsaat

Kun raparperit keittyvät kattilassa simaa varten, on hyvä aika päivittää blogia. Tuulilaaksoonkin on tullut helle, mutta tuulesta ei edelleenkään ole pulaa, joten ihan miellyttävää on puuhailla ulkonakin.
Nelli-kana päätti helteen kunniaksi jäädä pesään makoilemaan ja näyttää siis aloittaneen ties monennenko haudonnan. Annan pesäkopin olla isossa tarhassa vielä huomiseen ja siirrän sitten koko kopin sisälle, että rouva saa rauhassa hautoa. Meillä tuppaavat muut kanat häiritsemään suosikkipesässä makaavaa hautojaa niin ettei hommasta tule mitään, joten siirto lienee paras veto.
Kalkkunat kasvavat ihan silmissä. Ne ovat jo muuttaneet ulkotarhaan ja laiduntavat välillä pihassa vapaina. Asetuin äsken pihanurmikolle hyviin asemiin kuvatakseni edes takaisin viuhtovia siipiveikkoja, mutta kamerasta oli akku loppu. Ei siis kuvia tähän bloggaukseen.
Kirjoittamisrintamalla vietetään melkoista hiljaiseloa. Tosin ystäväni Eeva käänsi englanniksi viimetalvisen fantasianovellini ja samassa huomasin, että kirjoitelmani on vasta alku. Siihen on siis kirjoitettava vielä lisää ja olenkin sitä innolla nyt työstänyt. Into johtunee siitä, että kuin ihmeen kaupalla sain fantasiatarinaani ujutettua - mitäpäs muuta kuin kanoja! Ja voi miten hauskalta tarina kuulostaakaan englanniksi! Ihan kuin sen olisi kirjoittanut joku oikea kirjailija. Hurjaa. '
Pihassa vapaana vaeltava viiden maatiaiskukon jengi on muuten ihmeen kaunis ilmestys. Eläviä puutarhapatsaita. Ihan pientä hintaa niistä kyllä joutuu maksamaan. Tuuli oli repinyt harsoa punasipuleiden päältä ja eikös vaan joku utelias ollut käynyt tarkistamassa, mitä niiden punaisten mukuloiden alta oikein löytyy. Ja toisaalla perunapenkin pätkä oli jäänyt vaille suojaa, eikä enää penkistä tietoakaan. Mutta eikös ihan kaikesta joudu maksamaan? Meillä on sitä paitsi nyt pihan reunassa isoja, valkoisia traktorinmuniakin. Nämä olkipaalit viimeistään kertovat, että kyseessä on tila, eikä pilkuntarkasti hoidettu omakotitalon piha. Vapauttavaa.