Memento mori

Lokakuun sumuisena aamuna Tuulilaaksossa siivottiin kesää pois. Terassin huvimajasta riisuttiin kankainen katto, joka oli jo ehtinyt venyä syksyn sateissa ja tuulissa. Puutarhasta kuokittiin viimeisiä Matilda-perunoita, jotka muistuttivat enemmän savimöhkäleitä kuin mukuloita. Kasvimaalta korjattiin sinne unohtuneita kasvuharsoja. Kesken puuhailun Kanakko kuitenkin yht´äkkiä pysähtyi ja haki kameran. Kuihtuvat, talveen valmistautuvat kasvit ovat kauniita.

Terassin huvimajan runkoa kiipeävät, ruskeat humalat käpyineen.

Valamonruusun hehkuvat marjat.

Talven alla vielä hiukan loistava perennapenkki.

Ja voimakkaan vihreät rodot, joiden isot silmut kantavat jo lupausta keväästä.

Memento mori, muista kuolevasi. Latinankielinen sanonta putkahti jostain Kanakon mieleen kuihtumisen kauneutta katsellessa. Sehän ei Kanakon mielestä tarkoita, että pitäisi synkistellä ja katua tekemiään tekoja, vaan päin vastoin nauttia kaikin aistein elämästä ja juuri tästä hetkestä.

Niin Kanakkokin yrittää tehdä. Ulkopuuhailun jälkeen hän sytyttää tulen uuniin, keittää teetä, nappaa runokirjan kainaloon ja antaa säkeiden viedä.