Tervetuloa!

Klikkasit juuri itsesi kirjoittaja, kirjastonhoitaja Mervi Heikkilän blogiin, jossa kerrotaan elämästä eri rotuisten lampaiden ja maatiaiskanojen kanssa sekä vaihtelevasti muistakin tärkeitä asioista, kuten huovutuksesta ja lankojen kasvivärjäyksestä.



keskiviikko 24. huhtikuuta 2013

Markun päivänä

Markku auran pellolle kantaa, Valpuri käelle kielen antaa.

Markun päivänä Tuulilaaksossa paistaa aurinko.


Harmaspojat Kaamos ja Tuli ovat isoja jo, mutta turvallisinta on silti hengata aidan vieressä, jossa äiti on ihan liki. Kolmikosta Piki on jo muuttanut uuteen kotiin.


Pihamaalla alkaa olla paljon muutakin tekemistä kuin lampaiden ja kanojen hoitoa. Siivoamista, haravoimista ja kaikenlaista kohentamista riittää. Vielä ei ole uskaltanut kylvää mitään, mutta raparperi puskee jo voimalla menneen kesän muistojen läpi kohti aurinkoa. 



Kun ei voi kylvää, voi aina tutkia kirjahyllyään ja vähän haaveilla. Taiteilija Gordon Beningfield kirjoittaa Luonnonkirjassaan: 

"Luulen, että useimpien puutarhurien mieleen puutarhani toisi viidakon. Ja vaikka omistaisinkin paikan, joka paremmin vastaa yleistä mielikuvaa siitä, minkälainen puutarhan tulee olla, haluaisin sen silti olevan täynnä odottamattomia loukkoja ja kätkettyjä yllätyksiä niinkuin vanhanajan maaseutu. Katse ei saa tavoittaa kaikkea yhdellä kertaa."

Viehättävä kirja on paitsi vesiväritaiteen, myös menneen ajan maaseudun ja lähiluonnon ylistys.

  

Tuulilaaksossa luonto ja eläimet eivät onneksi ole kaukana. Niiltä ei voi välttyä edes keittiössä. 

Viime yönä taisi muuten olla pakkasta. Vanhan kansan mukaan se tietää kylmää kesää. Toivotaan, etteivät ennusmerkit tällä kertaa pidä paikkaansa!

torstai 18. huhtikuuta 2013

Yksi, kaksi... yhdeksäntoista!

Tuulilaakson lampolassa kaikuu vieno bää. Ja vähemmän vieno bää ja mää ja MÄÄ!

Kevään karitsoinnit ovat ohi ja tuloksena hektisistä viikoista on yhdeksäntoista pikku päkää. Kaikilla ei vielä ole nimiäkään, mutta ennen pitkää lampaat varmasti löytävät nimensä tai nimet lampaansa, miten vaan.



Kun lampolan oven avaa, puolitoistaviikkoiset isot lapset pyrkivät pihalle. Kuvan kaksi ruskeaa rohkalikkoa ovat kovasti sairastelleen mutta onneksi toipuneen Alma-rouvan poikia ja valkoinen on tyttö. Hänellä on jo nimi. Hän on Hammaspeikko.

Hammaspeikon nimi on ikävän sattuman tulosta. Hän oli niin lujasti äitinsä mahassa solmussa, että eläinlääkärin vetäessä häntä maailmaan leuka murtui. Leuka on toki paikattu ja muuten kunnossa jo, mutta työntyy vähän eteenpäin ja hampaat sojottavat varsin epätyttömäisesti suusta. Toipunut Alma imettää poikiaan reippaasti, mutta Hammaspeikko saa lisämaitoa tuttipullosta.





Ensikertalainen Esikko-uuhi teki kaksi kaunista muksua. Toinen on täysin yönmusta, toisen päähän on jostain maalisangosta läikähtänyt valkoisia roiskeita. Roiskeinen on tyttö ja vielä vailla nimeä. Alakuvassa hän poseeraa Dina-ensikon pojan kanssa. Molemmilla Dinan lapsilla on samantyyppinen huvittava väritys kasvoissaan.
 


Myös ensikkouuhi Pandan lapset, poika ja tyttö, ovat hauskan värisiä. Pikkuisilla on kirjava pää ja valkoiset sukat.


Rygja-uuhien jälkikasvu on tänä vuonna valkoista ja vantterampaa kuin suomenlampaiden. Myös korvat ja häntä ovat pitemmät. Rygjat myös näyttävät pitävän harvalukuisempaa jälkikasvuaan tarkemmin silmällä kuin osa huolettomista suomenlammasmammoista. Tereza työnsi päänsä väliin kun kuvaaja selvästi lähenteli sen poikaa liikaa.


Toki äitiys on myös rygjien mielestä joskus tosi rankkaa.
- Äiti! Sun korvat on ihan likaiset!
Poika on yleensä Elle-Riikan mielestä oikea kultakimpale, mutta ei kuitenkaan ihan aina...



Toki myös varsinkin nuoret suomenlammasäidit, kuten kuvassa Dina, ovat hyvin herkkiä. Jos kakara katoaa näköpiiristä, kaikuu lampolassa välittömästi huolestunut mää.

Tuulilaakson kevääseen kuuluu myös sellaista, että emäntä sai elämänsä ensimmäisen kirjoittamisapurahan. Seuraavat puoli vuotta kuluvat kotitietokoneen ääressä lastenkirjallisuutta kirjoittaen - ja tietenkin vähän myös lampolassa, kanalassa ja kasvimaalla.