Tavallisena heinäkuisena päivänä saattaa Tuulilaaksossa käydä niin, että...
Takapihalle ilmestyy maailmankaikkeuden komein heinäseiväs. Tai ainakin Tuulilaakson ainoa.
Joku antaa ponille herkkupujon. Vaikka ei oikestaan saisi. Mutta kun poni niin kauniisti hörisee.
"Hei epistä! Ponilla on paremmat eväät kuin meillä!"
Jotkut ovat alati kateellisia ja epäluuloisia ponin eväitä kohtaan.
Kun taas toiset ymmärtävät, mistä narusta pitää vetää.
"Mamma! Päästä minut pihaan, en yhtään maista tuomipihlajaa, en lehden lehteä!"
Ja tietenkin mamma menee retkuun, tänäänkin.
Oi, heinäseipäästä tuli mieleen kun pienenä olin mukana heinätalkoissa... :)
VastaaPoistaNiin minäkin! Tai pääsin vain ojentelemaan tikkuja seipääseen ja myöhemmin leikkimään piilosta ja varomaan käärmeitä heinämaalle. Heinäseipäät ovat ihania ja niissä kuivuu heinä hyvin, mutta helteessä, kärpästen ja paarmojen pöristessä ympärillä ei heinän teko ole helppoa.
VastaaPoistaHurjin lapsuudenmuistoni heinäpellolta on pyörre, joka kiisi kohti. Setäni ehti irrottaa hevosen rattaiden edestä, joten kun pyörre nosti rattaat korkealle ilmaan ja levitti heinät taas ympäriinsä, hevonen säästyi. Muuten lapsuuden kesistä en muista paarmoja, en tietenkään. Mummolassa, eli juuri tuon samaisen sedänkin luona, oltiin joka kesä. Usein loma osui heinänteon ajalle.
VastaaPoistaOo, hieno muisto! Ja miten fiksu setä kun huomasi ajatella hevosta ensin. Minä en muista hevosia lapsuuteni heinäpelloilta. Meiltä kotoa lähti viimeinen työhevonen, tamma nimeltä Humu, teuraaksi jo 60-luvulla. Mutta vaarilla oli Humun kuva seinällään kuolemaansa asti.
VastaaPoista