Meneillään on tekstin, tällä kertaa varhaisnuorille suunnatun kertomuskokoelman, hiomisvaihe. Pallottelemme tekstejä toisen kirjoittajan kanssa sähköpostilla, annamme palautetta toistemme teksteistä ja mietimme yhdessä kertomusten järjestystä. Vaikka homma on pääasiassa sanamuotojen valintaa, rakenteen pähkäilyä ja muuta kovin tylsältä kuulostavaa, vielä tässäkin vaiheessa syntyy uusia oivalluksia. Oivallukset voivat syntyä koneen ääressä puurtaessa, mutta usein ne syntyvät jossain ihan muualla ja melko lailla alitajunnan työn tuloksena. Ideoita putkahtelee usein työmatkalla, lenkillä tai vaikka pihaa haravoidessa. Vaikka homma vaikuttaa nyt etenevän hitaasti ja laiskasti, sen ehkä pitääkin edetä juuri näin. Jos hosuisin ja hätäilisin, enkä tekisi muuta kuin kirjoittaisin, lopputulos olisi todennäköisesti toisenlainen, hiukan tylsempikin, ehkä.
Kirjoittamisen kannalta myös junamatkat ovat antoisia. Juuri toissapäivänä huomasin, että istun samassa vaunussa Miina-mummon kanssa. Tosin en heti tunnistanut naista Miinaksi, sillä jakkupuvussaan ja täydellisessä kampauksessaan hän aluksi vaikutti teräksenkovalta virkanaiselta. Mutta pian huomasin, että hänen hienot sormuksensa, tapansa pitää silmälaseja ja silmiensä pilke oli ilmiselvää Miinaa. Juuri samalla tavalla Miina pitää silmälaseja nenällään, kun hän lukee vanhoja kummitustarinoita lapsille ison nuotion loimussa, missä käristyvät makkarat tuoksuvat ja lämpö hehkuttaa poskia.
Jotta en paljaisi käsikirjoituksesta enempää, kerron vielä, että tänään olen myös valmistautunut huomiseen kalkkunauntuvikkojen tuloon. Lämpölamppujen virittely, vesiautomaattien täyttäminen ja tuoksuvien purujen pöllyttäminen ovat hauskoja hommia - ja alitajunta saa ihan rauhassa kypsytellä omia tarinoitaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti