Elävät puutarhapatsaat

Kun raparperit keittyvät kattilassa simaa varten, on hyvä aika päivittää blogia. Tuulilaaksoonkin on tullut helle, mutta tuulesta ei edelleenkään ole pulaa, joten ihan miellyttävää on puuhailla ulkonakin.
Nelli-kana päätti helteen kunniaksi jäädä pesään makoilemaan ja näyttää siis aloittaneen ties monennenko haudonnan. Annan pesäkopin olla isossa tarhassa vielä huomiseen ja siirrän sitten koko kopin sisälle, että rouva saa rauhassa hautoa. Meillä tuppaavat muut kanat häiritsemään suosikkipesässä makaavaa hautojaa niin ettei hommasta tule mitään, joten siirto lienee paras veto.
Kalkkunat kasvavat ihan silmissä. Ne ovat jo muuttaneet ulkotarhaan ja laiduntavat välillä pihassa vapaina. Asetuin äsken pihanurmikolle hyviin asemiin kuvatakseni edes takaisin viuhtovia siipiveikkoja, mutta kamerasta oli akku loppu. Ei siis kuvia tähän bloggaukseen.
Kirjoittamisrintamalla vietetään melkoista hiljaiseloa. Tosin ystäväni Eeva käänsi englanniksi viimetalvisen fantasianovellini ja samassa huomasin, että kirjoitelmani on vasta alku. Siihen on siis kirjoitettava vielä lisää ja olenkin sitä innolla nyt työstänyt. Into johtunee siitä, että kuin ihmeen kaupalla sain fantasiatarinaani ujutettua - mitäpäs muuta kuin kanoja! Ja voi miten hauskalta tarina kuulostaakaan englanniksi! Ihan kuin sen olisi kirjoittanut joku oikea kirjailija. Hurjaa. '
Pihassa vapaana vaeltava viiden maatiaiskukon jengi on muuten ihmeen kaunis ilmestys. Eläviä puutarhapatsaita. Ihan pientä hintaa niistä kyllä joutuu maksamaan. Tuuli oli repinyt harsoa punasipuleiden päältä ja eikös vaan joku utelias ollut käynyt tarkistamassa, mitä niiden punaisten mukuloiden alta oikein löytyy. Ja toisaalla perunapenkin pätkä oli jäänyt vaille suojaa, eikä enää penkistä tietoakaan. Mutta eikös ihan kaikesta joudu maksamaan? Meillä on sitä paitsi nyt pihan reunassa isoja, valkoisia traktorinmuniakin. Nämä olkipaalit viimeistään kertovat, että kyseessä on tila, eikä pilkuntarkasti hoidettu omakotitalon piha. Vapauttavaa.