Sain tänään hätääntyneeltä tyttäreltä puhelun töihin. Hänelle oli kaveri soittanut ja arvellut nähneensä meidän koiramme pihassaan. Tyttäreni itse ei ollut kotona, vaan toisen kaverin luona. Tuntomerkit sopivat kyllä koiraamme Millaan, mutta kukaan ei varmasti tiennyt, oliko Milla edes karkuteillä. Aavistelin kuitenkin pahaa.
Pian varmistui, että venäjänajokoiraneito todella oli karannut päivätarhastaan. Kun olin ajanut Toyotan huippunopeutta lähentelevää vauhtia töistä kotiin, löytyi vain tyhjä tarha ja auki repsottava ovi. Kaameat ajatukset valtasivat pääni. Niin moni ajokoira jää auton alle kun ei viettiensä viemänä huomaa varoa liikennettä.
Onneksi Milla löytyi vain puolen tunnin etsinnän jälkeen. Ajelin autolla, huutelin ja kyselin ohikulkijoilta. Sainkin hyviä vihjeitä, sillä Milla oli ehtinyt tutustua aika moneen retkensä aikana - niin komeisiin poikakoiriin kuin isäntiinkin. Lopulta muutaman kilometrin päästä kotoa punaisen talon pihasta löytyi väsynyt mutta tyytyväisen oloinen koira. Sen häntä viuhui ja heilutti koko koiran takapäätä, kun se tunnisti emäntänsä.
Mitä kaikkea Milla oli päivän aikana ehtinyt touhuta ja kokea? Nyt, kun menetyksen pelko on helpottunut ja koira kuorsaa kotisohvalla, alkaa kirjoittajan mielikuvitus heräillä. Ehkä tästäkin päivästä joskus jalostuu tarinanpätkä tai runo - tai sitten ei. Varmaa on, että rankan etsinnän jälkeen olen ansainnut paksun palan pullapitkoa ja mansikkahilloa päälle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti